”Kirjoitan lapsille, nuorille ja aikuisille. Ihmisille, jotka ovat joskus kaivanneet toiseen maailmaan, etsineet tietä kotiin tai yrittäneet löytää valoa tilanteessa, jossa sitä ei vielä pystynyt näkemään.”

Miten minusta tuli kirjailija? En löytänyt kirjoittamista aikuisena.
Luulen, että kirjoittaminen löysi minut jo paljon aikaisemmin.

Lapsena kirjat olivat minulle enemmän kuin tarinoita. Ne olivat paikkoja, joihin saattoi astua silloin, kun todellinen maailma tuntui liian suurelta. Liian äänekkäältä tai muuten vain vaikealta ymmärtää. Kirjan sivujen välissä oli aina toinen maailma odottamassa. Sellainen, jossa sai hetken olla joku muu, kulkea toisenlaisia polkuja ja nähdä, että vaikeimmankin luvun jälkeen tarina jatkuu.

Lapsuuteni ei kuitenkaan ollut pelkästään tarinoita ja mielikuvitusmaailmoja. Siihen kuului myös asioita, jotka olivat lapselle liian vaikeita ymmärtää ja liian raskaita kantaa. Ehkä juuri siksi opin jo varhain etsimään toisenlaisia paikkoja: kirjojen sivuilta, omasta mielikuvituksestani ja erityisesti unista.

Olen lapsesta asti nähnyt voimakkaita ja eläviä unia. Sellaisia, jotka eivät aina tunnu päättyvän siihen hetkeen, kun silmät aukeavat. Niistä on jäänyt jäljelle maisemia, ihmisiä, eläimiä, vettä, valoa, symboleja ja ennen kaikkea tunteita, joita olen joskus kantanut mukanani vielä vuosienkin päästä. Jotkin unet ovat tuntuneet melkein kokonaisilta maailmoilta, toiset ovat jättäneet vain yhden kuvan tai oudon varmuuden siitä, että jokin niiden sisältämä asia tulee vielä joskus merkitsemään jotakin. Usein toistuvina teemoina oli lentäminen eri korkeuksissa ja metsän eläimet kuten karhut ja sudet.

Lapsena en osannut ajatella niitä kirjoittamisen aineksina. Ne olivat vain osa minua. Toinen maisema tämän näkyvän maailman rinnalla.

Jälkeenpäin ajatellen traumaattinen lapsuus, mielikuvitus ja unieni maailma saattoivat yhdessä avata minulle portin paikkaan, jossa todellisuuden rajat eivät olleet aivan yhtä tiukat. Kun valveilla oleva maailma kävi liian raskaaksi, mieli löysi toisen tien. En silloin tiennyt, että juuri samoista maisemista, tunteista ja kuvista rakentaisin joskus tarinoita.

Kasvoin Järvenpään seudulla, ja noin 13-vuotiaana aloin kirjoittaa runoja. En ajatellut silloin olevani kirjailija. Kirjoitin, koska minun täytyi. Se oli pelastus. Sanat antoivat muodon asioille, joille en muuten osannut antaa nimeä. Ehkä juuri siksi runollisuus on seurannut minua kaikki nämä vuodet.

Vuosien ajan kirjoittaminen ja unet kulkivat rinnakkain. Valveilla kirjoitin. Öisin näin. Kirjoittaminen on ollut minulle tapa käsitellä surua, rakkautta, menetystä, kasvamista ja sitä kummallista valoa, joka voi löytyä kaikkein pimeimmistäkin kohdista. Välillä kirjoittaminen oli elämässäni näkyvästi läsnä, välillä se vetäytyi lähes kokonaan taka-alalle. Pöytälaatikkoon syntyi vuosien varrella myös lastenkirja, jota en koskaan julkaissut. Tarinoita oli siis olemassa jo kauan ennen kuin uskalsin päästää niitä muiden nähtäväksi.

Elämä vei minut kuitenkin pitkäksi aikaa aivan muualle.

Olen tehnyt töitä ihmisten kanssa lähes koko aikuisikäni. Olen kulkenut terveysalan, hyvinvoinnin, valmentamisen, myynnin ja asiakastyön maailmoissa ja myöhemmin palannut jälleen terveydenhuollon äärelle sairaanhoitajaopintojen kautta. Näiden vuosien aikana olen saanut kohdata valtavan määrän erilaisia ihmisiä, elämäntilanteita ja tarinoita. Ehkä juuri ihmiset ovat opettaneet minulle kaikkein tärkeimmän asian myös kirjoittamisesta: jokaisen näkyvän pinnan alla on tarina, jota emme vielä tunne.

Ihminen voi näyttää vahvalta ja kantaa silti surua.
Lapsi voi olla hiljaa ja ajatella kokonaisen maailman verran.
Ja joskus se, mikä ulospäin näyttää menetykseltä, voi vuosien päästä osoittautua myös portiksi johonkin uuteen. Ehkä siksi kirjoitan juuri sellaisia tarinoita kuin kirjoitan.

Vuosien kuluessa aloin myös katsoa taaksepäin. Kohti oman sukuni tarinoita ja pohjoista. Salla, Kuolajärvi, vanhat suvun vaiheet, esiäidit, sodan rikkoma maisema, ihmiset jotka joutuivat lähtemään ja muistot, jotka jäivät elämään sukupolvien yli, alkoivat saada aivan uuden merkityksen. Jossain vaiheessa kaikki nämä maailmat alkoivat kohdata.

Lapsi, joka oli paennut kirjoihin.
Nuori, joka kirjoitti runoja ymmärtääkseen itseään.
Aikuinen, joka oli kohdannut työssään lukemattomia ihmisiä ja heidän tarinoitaan.
Unet, jotka olivat kulkeneet rinnallani koko elämäni.
Ja pohjoinen maisema, joka tuntui kutsuvan takaisin sellaisen muistojen äärelle, jota en ollut vielä aiemmin osannut sanoittaa. Siitä alkoi syntyä Laventeli Taivas.

Sen syntyessä myös jokin unieni ja kirjoittamisen välisessä suhteessa muuttui. Tarina ei enää rakentunut vain niin, että istuin kirjoittamaan ja päätin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Laventeli Taivaan maailma alkoi avautua minulle pala palalta myös unien kautta. Joskus näin vain yhden kuvan. Joskus eläimen, veden, valon tai jonkin pienen symbolin. Joskus heräsin niin voimakkaaseen tunteeseen, että tiesin sen kuuluvan tarinaan, vaikka en vielä osannut sanoa miksi. Välillä tuntui melkein siltä, etten ollut keksimässä maailmaa vaan näkemässä siitä hetkittäin pieniä osia ja yrittämässä herättyäni löytää niille sanat.

Ehkä juuri siksi Laventeli Taivaassa on niin paljon sellaista, jota ei selitetä kokonaan. Joiku kantaa Laventeli Taivaan tarinoissa sellaista, mihin tavalliset sanat eivät aina yllä. Ja valo sekä varjo kulkevat jatkuvasti rinnakkain. En osaa enkä ehkä haluakaan selittää, mistä kaikki uneni tulevat. Minulle niiden merkitys ei ole siinä, osaanko määritellä niitä, vaan siinä, mitä ne ovat avanneet. Jostakin lapsuuden selviytymisen, mielikuvituksen ja unen välisestä rajasta syntyi aikanaan minulle paikka, johon pystyin vetäytymään. Vuosia myöhemmin ymmärsin, että sama portti oli edelleen olemassa.

Tällä kertaa en kuitenkaan astunut siitä sisään paetakseni maailmaa. Astuin sisään kirjoittaakseni sen näkyväksi. Siitä portista avautuu tänä päivänä Laventeli Taivas.

Ensimmäinen osa, Joiku veljeydestä ja valosta, ilmestyi vuonna 2025. Sen maailmassa kulkevat kolme veljestä, Áilu, Mikkâl ja Ivvár, Kuolajärven maisema, pohjoisen luonto, joiku, kaipaus ja valo. Laventeli Taivas ei kuitenkaan syntynyt vain yhdeksi kirjaksi. Ensimmäinen osa oli kuin pieni avain, ensimmäinen kurkistus maailmaan, joka oli vasta avautumassa. Toisessa osassa, Silta varjojen yli, tuo maailma kasvaa syvemmäksi. Ivvárin tarinan kautta kuljetaan surun, vihan, muistamisen ja eheytymisen rajamailla.

Samalla Laventeli Taivaan ytimeen on alkanut muodostua ajatus, joka kulkee yhä vahvemmin kaikkien tarinoiden läpi:

Jokaisella varjolla on tarinansa. Ja ehkä vielä tärkeämpänä: Jokaisen varjon edellä kulkee aina valo.

Minulle Laventeli Taivas on paikka, jossa todellinen ja tarunomainen saavat olla olemassa rinnakkain. Luonto ei ole vain maisema, vaan osa kertomusta. Vesi kantaa muistoja. Metsä hengittää tarinan mukana. Joiku voi tavoittaa jotakin sellaista, mitä tavalliset sanat eivät osaa sanoa. Ja lapsen kokemus saa olla suuri, syvä ja merkityksellinen ilman, että sitä täytyy selittää puhki. Lapsuudessa paras ystäväni oli luonto, sen edessä olen pystynyt aina olemaan haavoittuva, leikkisä ja rauhallinen.

Kirjoitan lapsille, nuorille ja aikuisille jotka ovat joskus kaivanneet toiseen maailmaan, etsineet tietä kotiin tai yrittäneet löytää valoa tilanteessa, jossa sitä ei vielä pystynyt näkemään. Sillä ehkä tarinoiden suurin tehtävä ei olekaan viedä meitä pois omasta elämästämme. Ehkä ne vievät meidät hetkeksi kauemmas, jotta osaisimme palata takaisin hieman toisenlaisina. Ja siksi kirjoitan edelleen. Samasta syystä kuin silloin 13-vuotiaana.

Koska joskus on olemassa asioita, jotka osaavat tulla näkyviksi vain tarinan kautta. Ja joskus kokonainen maailma odottaa vuosia hiljaa, kunnes olemme viimein valmiita avaamaan sille oven. Lämmin kiitos sinulle lukija kun kuljet mukana Laventeli Taivaan tarinoissa!